Tieto ja ymmärrys ovat lisääntyneet muistisairauksien kohdalla merkittävästi viime vuosina. Enää ei puhuta, ei ainakaan tulisi puhua vanhuuden myötä tulleesta muistin menetyksestä, eikä höperyydestä.
Muistisairauksia on työikäisillä ja riski sairastua kasvaa iän karttuessa. Tiedetään myös, miten itse voi osaltaan vaikuttaa ennaltaehkäisevästi sairastumiseen.
Kuitenkin osa ihmisistä sairastuu, vaikka elintavat olisivat olleet kunnossa. Myös sosiaaliset suhteet suojaavat jossakin määrin sairastumista.
Aktiivinen arkielämä ja hyvä sairauden hoito sisältää mm. elintapojen noudattamista, sosiaalisten suhteiden ylläpitämistä ja aivotoiminnan aktiivista käyttämistä (kuten erilaiset tehtävät, haasteet, uuden oppiminen, musiikki jne.)
Moni sairastunut ja lähipiiri häpeää muistisairautta. Kuitenkin aivan turhaan, sillä muistisairaus on vakava aivosairaus josta sairastunut itse kärsii hyvin paljon.
Häpeä voi sairaan kohdalla liittyä osaamattomuuteen, taitojen kaventumiseen, puhumisen haasteisiin tai entisajan suhtautumistapaan, jolloin ei vielä ymmärretty, miksi jonkun ihmisen käyttäytyminen ja puhe muuttuu. Ei ollut tietoa muistisairauksista, ei ollut lääkkeitä eikä oikeaa hoitoa tai kuntoutusta.
Muistisairastunut ihminen tarvitsee elämän jatkuvuuden ja tarpeiden mahdollistumiseksi välittäviä läheisiä, hyviä ihmissuhteita, harrastustoimintaa, toimijuutta ja osallisuutta kuten ennenkin. Kylään kannattaa kutsua vieraita sekä lähteä itse kyläilemään, ainakin ulkoilun merkeissä näin koronan aikaan.
Sosiaali- ja terveydenalan osaajat, joilla on tietoa muistisairauksista auttavat ohjaamalla ja tukemalla sairauden kanssa elämistä. Myös järjestöt tarjoavat mm. vertaistukea sekä tukea sairastuneelle sekä koko perheelle.
Me jokainen voimme vaikuttaa lähimmäisiimme positiivisesti, jotka elävät muistisairauden kanssa. Häpeän kokemus vähenee, kun olemme myötätuntoisia ja lämminhenkisiä toisillemme.
Sirpa Remahl
Muistiasiantuntija
Sairaanhoitaja
Validaatiokouluttaja
Kognitiivinen lyhytterapeutti